Tulevaisuuden elinvoimainen Suomi (Tietoyhteiskuntaneuvosto; Valtioneuvoston kanslia, 2006)
Tiedon partaalla: Kuinka hallita informaatiotulvaa (Kimmo Tuominen; BTJ Kirjastopalvelu, 2006)
Verkon silmässä -- tarinoita internetin maailmasta (toim. Johanna Sinisalo; Tammi, 2005)

Raportti Tulevaisuuden elinvoimainen Suomi tarttuu globalisaation ja tietotekniikan kehittymisen mukanaan tuomiin haasteisiin valtiovallan auktoriteetin voimin. Toivoa sopii, että raporttia luetaan tarkasti ja kriittisesti.

Raportin kansikuvassa mies istuu jalat ristissä laiturilla sylissään kannettava tietokone. Veden tyynestä pinnasta heijastuu laiturin peilikuva, mutta maisema on sumun peitossa taustalla. Tietokoneeseen syventynyt mies ei tunnu huomaavan ympäristöään. Näkyvyys rajoittuu muutamaan kymmeneen metriin. 

Kansikuva on osuva. Tietoyhteiskunnan suunnitelmissa peilataan nykytilannetta, mutta tulevaisuus on hämärä. Globalisaatio on uhka ja mahdollisuus, joten mitä Suomen pitäisi tehdä?

Raportin teksti on tiivistä, paikoitellen hyvinkin elävää, mutta pääosin tietoyhteiskuntapuhetta, jonka abstraktioista saa hakea konkretiaa. Visioista tuntuu puuttuvan sydän. Raportti kuvastaa tämän hetken keskustelua yritysten johtamiskulttuuriin, luovuuteen ja tietotekniikan soveltamiseen liittyen. Onko tulevaisuuden mobiiliyhteiskunnassa työ aina mukana, laiturilla istuttaessakin?

Teknobyrokraattinen kieli määrittelee kodinkin uudelleen käyttämällä termiä "palvelukeskus". Miten kodin palvelukeskuksessa hoidetaan vaipanvaihtopalvelut, rakastamispalvelut tai halaamispalvelut? Minne katosi ihminen?

Raportti on mielenkiintoinen linjaus Suomen tilanteeseen, vaikka se antaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Lisäksi toinen toisiaan seuraavat linjaukset ja toiveet hämärtävät kokonaiskuvaa. Mitä todella tarttis tehdä?

Kimmo Tuomisen teos Tiedon partaalla toimii oivaltavana kommenttipuheenvuorona tietoyhteiskuntakeskusteluun. Teoksen tavoite on kuitenkin kunnianhimoisempi: antaa lukijalle työkaluja hallita informaatiotulvaa.

Teos lunastaa sen, minkä lupaa. Kirjoittaja tarjoilee oivalluksen toisensa perään sekä päättäjille että tavallisille tietotyöläisille.

Tuominen toteaa, että tietoyhteiskuntakeskustelusta on tullut teknokraattisen eliitin sisäpiirin liturgiaa. Sisäpiiri on ottanut käyttöönsä terminologian, jota ulkopuolinen ei pysty purkamaan auki tai kyseenalaistamaan. Mutta samaan aikaan monet keskustelua lietsovat visionäärit eivät todellisuudessa ymmärrä, mitä tieto- ja viestintäteknologia sisällään pitää.

Moniko tietoyhteiskunnan sisäpiiriläisistä ymmärtää relevanssilajittelualgoritmien toiminnan? Tai sen miten elementtimenetelmällä mallinnetaan monifysikaalisia ongelmia. Ja sen miten toimivat tietoturvalle välttämättömät salauskoodit.

Kuilu visioiden ja todellisen osaamisen välillä ei suinkaan ole ainoa pulma. Tietoyhteiskuntaa uhkaa myös informaatiokatastrofi. Tukehdumme tietoon, mutta toisaalta emme selviä ilmankaan.

Seuraava henkilökohtainen esimerkki valaisee asiaa. Pari vuotta sitten vaimoni kyseli, onko vesirokosta vaaraa sikiölle. Neuvolassa sanottiin, että riskiä ei ole. Toisaalta eräässä ohjekirjasessa lueteltiin sikiölle riskialttiita tauteja, joihin vesirokko kuului. Työnantajan olisi jopa pitänyt järjestää työtehtävät niin, ettei tartuntavaaraa olisi.

Kuka sitten on oikeassa? Jätän vesirokkokysymyksen harjoitustehtäväksi mottona "informaatiota on tarjolla paljon, todellista tietämystä vähän".

Tiedon tulvan synnyttämä ongelma on paljon isompi tutkijoilla, jotka koko ajan joutuvat seulomaan tutkimustulosten vyörystä oman työnsä kannalta olennaisia asioita. Tutkijat ovat kuin saaria tiedon valtameressä. Ja informaatiotulva vie saaria koko ajan kauemmas toisistaan. On suuri haaste pitää yllä yhteyksiä muiden alojen osaajiin.

Onneksi Tuominen ei pelkästään kuvaile informaatiotulvan ja digitalisoitumisen mukanaan tuomia ongelmia, vaan pyrkii hahmottelemaan myös ratkaisuja pulmiin. Voisiko metadatan fiksu käyttö tarjota apuneuvoja tietotulvaan? Entä auttaisiko tiedon sosiologia ristiriitaisten käsitysten luomiin pulmiin? Voisivatko virtuaalikirjastot jäsentää netin kaaosta? Löytyykö yhteisöllisistä ohjelmistoista, wikeistä ja grideistä apua haasteisiin?

Mutta loppujen lopuksi tietoyhteiskunta ja informaatiotulva ovat kovin abstrakteja käsitteitä. Voisiko kaunokirjallilnen ilmaisu kuvata parhaiten nykyhetken ja tulevaisuuden haasteita?

Kirjoituskokoelma Verkon silmässä on ansiokas yritys pohdiskella globalisaation ja netin mukanaan tuomia elämänmuutoksia. Useimmissa kokoelman kirjoituksissa on pilkettä silmäkulmassa, vaikka kuvattu todellisuus ei kovin ruusuista olekaan.

Kokonaisuus toimii hyvin, vaikka tyylilajit vaihtelevat runosta tietokirjalliseen tyyliin. Itseäni riemastutti monien mainioiden kertomusten joukossa Jari Järvelän novelli Hyvien ihmisten seura, joka kertoi internetpalvelun tukinumerossa työskentelevästä tiimistä. Harvoin on asiakaspalvelun kiemurat käännetty näin päälaelleen. Miten toimia oikuttelevan tietotekniikan kanssa? "Heitä se paska seinään. Lyö sitä lekalla."

Niinpä niin. Kaunokirjallisuus tarjoaa runsain mitoin pätevää lääkettä tietoyhteiskunnan angstiin.